Luulin todella olevani fiksu, mutta taisin olla väärässä. Tänään on ollut kurjimus olo. Itsesäälin pökerryttävä ironia piilee siinä, ettei mikään mitä tänään tein (ja etenkin mitä jätin tekemättä) ollut oikeastaan lainkaan minusta itsestäni kiinni. Ja sitten taas totta hitossa oli minusta itsestäni kiinni. Tässähän minä, valinnanvapautta ja vaihtoehtoa barrikadeilla julistava itsellinen eläjä, yritän väittää, että kohtalo on tehnyt tepposet ja Universumi viitoittanut valmiita polkuja. Ja as if. Olen ollut huono ihminen.

Ensi viikolla pitäisi olla onnellisesti muilla mailla vierahilla lomaa viettämässä, mutta tuli viime hetken esteitä ja loukkasin ystävääni ilmoittamalla etten pääse lähtemään. Olisi kuulema ollut asiallista ilmoittaa aikaisemmin, etten oikeasti tahdo lähteä. Höö, ja oikeassahan se oli. Paitsi että todellisuudessa tahdoin lähteä. En vain tehnyt mitään asian eteen. En tiedä, kumpi ystävääni enemmän loukkaa, mutta minä olen ainakin itse hyvin syvästi vihoissani itseni kanssa.

Suuri Ihastukseni ei ole antanut kuulua itsestään sitten perjantain - ja mikäpä siinä, enhän minäkään ole varsinaisesti elämääni hänelle omistanut. Ja olisihan tuo nyt vähintäänkin pervoa, jos ns. toisena naisena alkaisin sanella miehen menoja. Voioi, tosin olisihan sekin tapa lopettaa "suhde" jota en totta tosiaan ilkeäisi vanhemmille esitellä. ...Mutta pointti oli se, että minulla on ikävä, enkä tiedä miten siitä eroon pääsen. Ikävän tunteesta siis, sillä säälittävä kyllä en minä miehestä eroon tahdo. Luulisin, että olen tehnyt jotain väärin ja siitä saan nyt tuta tuskin kourivin (johan runollista) - tai sitten miehellä on oikeasti kiire töiden kanssa. Ainahan sillä on. Työ on elämä ja Elämä on työtä, yritäpä tässä sitten tunkea väliin don'tworrybehappy-asenteineni.

Mutta tarkoitus oli vain esitellä itseni... Tämä on ensimmäinen blogini ikinä. Istuin tuntitolkulla tietokoneen ääressä ja tuijotin ikkunaa, joka on peitetty sälekaihtimin, jaksamatta avata verhoja ja päästää valoa huoneeseen, ryveten entisaikojen niin kutsutuissa kultaantuneissa muistoissa. Ihan kuin ei olisi mitään muutakaan tekemistä. Tuli sellainen tunne (se Kosmos vaikuttaa edelleen), että tahdon raapia pintaa ja nätisti asetella kaiken muiden nähtäville. Vaikka tuntuukin vähän siltä, ettei pinnan alla ole mitään, eikä ketään oikeasti edes kiinnosta.
Noh, kunhan sitten edes lörpöttelen. C:

Tekisi mieli kahvia ja suklaata, sitä Fazerin uutta missä on chiliä. Käyköhän Siwassa visa?

Beckett