Ihan kaikki. Ei ahista, mut pelottaa vaan. Jos sillä nyt on eroa. Mä en tiedä mitä mun elämässä tapahtuu ja miksi, eikä kukaan ole vielä onnistunut parantamaan tätä oloa. Ei kai, jos mun ite pitäis. En vaan tiedä mitä tehdä, joten...

Äippä näytti taas kyntensä kommentoimalla makuuhuoneeni seinää, jonka maalasin siniseksi tässä viikon alussa. On kuulema ihan kamala ja hirveä. Ja hänellähän on oikeus sanoa niin. Kiitos äiti, just tommosten asioitten takia sekään suhde ei koskaan oo toiminut. Mikä pakkomielle ihmisillä on saada mut aina vaan pienemmäks ja pienemmäks, kohta ei oo mitään jäljellä mitä lytätä. Onneks ehkä. Tai no ehkä ei. En sit vaan tiedä mikä olis pahempi ku tuntea itsensä täydellisen epäonnistuneeksi ja niin - arvottomaksi. (siitä sanasta en oo koskaan tykänny. Wonder why...)
Aamulla kun heräsin oli silmät ihan turvonneet. On muuten vieläkin. Kaunista. Noh, ehkä saan säälipisteitä kun meen kouluun vinkumaan paskaa elämääni. Kymmenen minuuttia tuomion hetkeen.

Tuun sitte jälkeen päin vuodattamaan mikä kaikki muuttuu. Aika moni juttu, luulen.