Olen tässä pohtinut. Tämä on mun aamunhartaus, en käsitä en millään voi... Mun ajatukset on sillä tavalla solmussa, että vaikka niitä onkin ihan kivasti (ajatuksia siis), ne on kietoutuneet kaikki yhteen ja näyttää nyt samalta, kaikki yhdeltä isolta kasalta pieniä ja suuria ongelmia. Jänskä juttu, miten musta on tullut näin surullinen ihminen. Ihana vertaus oli joskus, että minä olen kokispullo, jota tarvitsee ravistaa vain vähän jotta räjähtäisin. Eli innostuisin, kiihottuisin, raivostuisin, ylipäänsä tuntisin ja näyttäisin tunteeni. Ja nyt on  olo niinkuin laimentuneella teekupilla. Ei väriä, makuja, hajuja, ei mitään. Joskus tuossa joulun alla juteltiin RR:n kanssa näistä asioista. Sanoin sille, että tahtoisin olla sellofaania sillä en millään jaksa enää ihmisten moralisointia, en millään tahtoisi kantaa syyllisyyttä, ja vaikka en millään muotoa tahdo olla enkä edes ole näkymätön tai merkityksetön, niin parempi niinkin kuin sellainen elämä, missä minua arvostellaan sen mukaan, olenko poliittisesti korrekti. Jos kääntyisin sivuttain varmaankin katoaisin, eikä sillä ole paljoa tekemistä fyysisen massani kanssa, vaan sen tosiasian, että en ole vieläkään (!!! voi äiti parka kun on tällainen tyttö) onnistunut nappaamaan käsieni väliin mitään merkityksellistä (ehkä olen rakastunut, mutta koska se on väärin se on toisarvoista). Tähänpä RR loihe lausumaan, että minä olen osa sitä, erottamaton osa.

Eikö se tiedä, että kaikessa kauneudessaankin tuo oli väärin?

RR on muuten käynyt Uffizissa. Kysyin sitä siltä kainosti jokin aikaa sitten. Noh, eipä tuo kai mikään yllätys ole, onhan se Italiassa asunutkin. En kehdannut kysyä lähtisikö se minun kanssani vielä jonottamaan noita pitkiä tunteja Firenzen paahtavaan kuumuuteen. Ehkä se lähtisikin. En tiedä, lähtisikö se koska se tahtoo, että minulla on seuraa jonossa, lähtisikö se koska se tahtoo nähdä Taidetta, lähtisikö se minun vuokseni vai lähtisikö itsensä, vai voisinko pyytää sitä lähtemään itsensä vuoksi mutta kokeakseen kaiken juuri minun kanssani. ...Pelottava ajatus muuten: minä lähden Firenzeen ja sillä hetkellä, kun siirryn Uffizin lippujonoon aurinkolasit otsalla ja joku Mikälie-seuralainen niskassa hönkimässä minä muistan RR:än, enkä oikeastaan tahtoisi mennä sisään ilman sitä.

Äsh, miten muka on taas aikaa jaaritella täällä, vaikka pitäisi olla kouluhommien kimpussa.

Mut hei - mä yritän. Olla. Kiduttamatta. Itseäni. Enää. Tänään.

Beckett