Viime yönä näin tärkeitä unia vain unohtaakseni ne aamulla. Nukahdin kun katsoin Angelia (ei edes Angel ole tarpeeksi kiinnostava) ja osasin jopa sammuttaa herätyskellon oikein (siitä vivusta siis, en repinyt pattereita ulos). Mun on pakko korjata edellispäivän lausuntoani siitä, että RR-kuvio kuvottaisi mua. Ei se kuvota. Mä en välitä tipan hituakaan sen vaimosta. (lapsista - no joo, niistä pitää huolehtia) Mä välitän RR:stä. Vaikka se onkin aika egoisti. Ja tietää se sen itsekin, tiesinhän minäkin jo alusta asti. Vasta viime kesänä, joskus juhannuksen jälkeen, opin, että sillä on vaimo, eli oltiin me jo jonkin aikaa flirttailtu... Se on ehkä kerran tai kaksi koko meidän tuttavuuden (äh, ystävyyden...) aikana viitannut siihen naiseen nimenomaan vaimona. Se ei koskaan puhu sen "lapsista" vaan "tytöistä". Vähän ennen joulua se sanoi piirittäneensä jo aikansa jotain naista sen työpaikalta. Voi tyttöparkaa.
...Tai mitä minä tässä säälittelen, kai se nainen (montakohan meitä "toisia" oikein on...) osaa puolensa pitää. Osaanhan minäkin.

Luulisin.

RR luulee, että pelisäännöt on minulle selvät. Saattaa myös olla, että pelisäännöt eivät ole sille itselleenkään selvät. Siinä tapauksessa se tekee ovelasti kun antaa minun määritellä ne. Silloin se saa itse vapauden piirittää naisia, flirttailla minun kanssani, kuherrella ja muuta, mutta moraalinen vastuu on muka minulla. Minä voin sanoa ei. Ja jos minä sanon ei, se sanoo voi harmi ei voi mitään. Sitten me olemme hyviä ystäviä. Loistavia ystäviä. Läheisiä ystäviä. Ystäviä toivottavasti aina. Mutta ei rakastavaisia. Silloin voin tutustua sen vaimoon ja lapsiin. Ehkä minut esitellään sen ystäville sopivan tilaisuuden tullen. Voin ostaa sen "tytöille" pehmikset huvipuistossa. Sen vaimolle vien tuliaiseksi itaeurooppalaista punaviiniä.
Tai sitten voin sanoa kyllä. Ja se tarkoittaa intohimoista suhdetta. Meidän tähtikartatkin povaavat sen puolesta. Ja kaikki muukin. En minä sille mitään voi, että meidän luonteilla saisi aikaan sellaisen shakespearemaisen Rakkaustarinan, sellaisen intohimoisen suhteen, mikä saa itsensä Kuoleman kumartamaan, jumalat iloitsemaan ja, kuten Poe kirjoitti, seraafit siivekkäät taivaassa kadehtimaan.

Meneekö vähän pitkälle? Mutta näin se nyt vain on.
Kyse on siitä, mitä minä tahdon.

Tai ehkä kyse on siitä, millainen ihminen RR on. Se haluaa pitää hauskaa. Se rakastaa hauskaa. Se rakastaa fyysistä kosketusta, se ei näe siinä mitään pahaa. No höh! En minäkään, siksihän me nii hyvin yhteen sovittaisiinkin. Me hedonistit... RR on ihana koska se on niin altruistinen hedonisti. Se sitten rakastaa itseään ja omia nautintojaan, mutta se haluaa niitä myös muille. Aina parempi, jos se itse kykenee niitä tarjoamaan.
Tässä kohtaa kai Rakkaus puuttuu peliin. Ei kaikki ole pelkkää fyysistä peliä, huutaa rakkaus. No eipä ole ei, kyllä me se molemmat tiedetään. Minua pelottaa, että tiedän sen ja siitä huolimatta rakastun siihen. Koska intohimon jälkeen en tiedä, mitä se tuntee minua kohtaan. Varmasti ystävyyttä ainakin. Mutta vaimoaan se ilmeisesti sekä haluaa (no empä tiedä, miksi sille ei sitten mikään riitä...) että rakastaa. RR on sitoutunut siihen.

Paha juttu.
Pitäisi osata varoa sitoutuvia miehiä.

Minua pelottaa, että rakastun siihen vaikka huolestuttavasti näyttää siltä, että se ei aio rakastua minuun. Tulevasta en tietenkään tiedä. Mutta en minä silti paljoa sen varaan pane. Ahdistaa, että se on niin ihana minulle. Ja sitten kotona vaimolle.

...Taidan muuten hätiköidä. Kuka mistään rakkaudesta vielä puhuu... Onhan se jo ajat sitten todettu, ettei minulla ole sitä rakkausgeeniä. Rakkaus on sairaus. ...Siksipä olisikin hyvin julmaa, että minä rakastuisin kuten sairastutaan: haluamatta sitä, kärsien siitä, vihaten sitä. Pitänee toivoa, että myös paranen siitä, kuten sairauksista parannutaan.

Beckett

Päivän Deep Thought on Edward Monktonin: We can all fly as high as the dreams we dare to live.
Unless we are a chicken.