Kuuntelen tässä erästä kappaletta. Se paras biisi levyltä, jonka sain joskus iäisyys aiemmin eräältä mieheltä, joka oli hirvittävän ihastunut muhun. Tai no, miksikä sitä voisi kutsua... Himoksi kai. Mutta kyllä se myös ystävä oli, niin että oli siinä kai muutakin sitten. No joo, biisi on kaunis kyllä.. Mulle tulee hirvittävän nostalgiset fiilarit siitä, sen kai nyt päälllimmäiseksi tahdoin sanoa.

Hieman on seinään maalattu olo taas. Tai ei sittenkään, pikemminkin sellainen "Minun maailmassani"-olo. Ulkona sataa taas vettä ja kävin äsken pienellä kävelyllä haistelemassa ilmaa. Kohta on mentävä uudestaan. Mutta palatakseni omaan olotilaani; se on raikas. Vähän niin kuin tuo sade tuolla. Sellainen musta myös.. eli vähän niinkuin märkä asvaltti. Nehän on hirmu kauniita sateella ja vielä yöaikaan, kun ovat niin mustia ja kiiltäviä ja uuden näköisiä. Ja tuoksuvatkin hyvälle. No niin, omasta tuoksustani en kyllä tiedä (Rätinämies kyllä sanoi että tuoksun kaakaolle, heh.. kai se on sitten hyvä juttu), eikä tuo vertaus märkään asvalttiinkaan kai romanttisimmasta päästä ole... En ole millään puheliaalla päällä, vaikka tänne kai jaksankin jaaritella. Tosin ainahan minä paperilla parempi olen ollutkin. Aina. Sinänsä surullista, E.kin luulee että olen todellisuudesta vieraantunut. Toiset sanovat, etten todellisuudessa ole koskaan joutunutkaan elämään. Mutta ne taas eivät tiedä kaikkea mitä voisivat, eivätkä koskaan saa tietää mitään muutakaan. On sellaisia asioita, joista ei voi puhua, kiitos vain Wittgenstein, so soll ich mal schweigen? Mielläni kiitos. :) Vaikka E sanoikin, että sille tulee usein ulkopuolinen olo mun seurassa. Vaikka oltaisiin kaksistaan, ja ehkä etenkin silloin. Ehkä pitäisi kirjoittaa sille kirje. Ja kirjoittaisinkin, ellei se olisi niin typerryttävän kornia.
Mutta ei mun tästä pitänyt puhua. Vaan siitä seinään maalatusta olosta. Siis siitä, että vaikken minä juuri halua puhua (ääneen, tarkoitan), niin kovasti silti juttelen. Minun maailmassa, jos nyt selkokiellä sanon. Kaikki ei aina kuule, jotkut kyllä. Mutta ei kovin usein.

Tänään häiritsi kun luin Karpelan haastista Cityssä ja se sanoi että kirja on pakopaikka. Tai lukeminen. En minä suoraa lainausta edes muista. Tuli ihan höpsö olo, koska en ole koskaan kokenut lukemista tuolla tavalla. Sitä muuten yleensä käytetään mua vastaan, kirjoja siis. Sitä että luen niin paljon. Minä ja minun kirjat, ei mitään kosketuspintaa Todellisuuteen. Turha yrittääkään selittää, että kirjat voivat olla myös tapa oppia sitä niille niin pirun rakasta Todellisuuttaan. Yritä siinä sitten olla sanoa, että suurimman osan ymmärryksestäni olen oppinut lukemalla, en hautautumalla mielikuvitusystävien kanssa kirjaston pölyyn. Mutta kai se joillekin on sama asia. Eikä yksinäisyys kai lukemalla paranekaan, ei helvetissä enkä minä niin ole koskaan väittänytkään.
Inhottava tunne vain, kun tullaan sanomaan, etten minä ole oma itseni ja että luen koska en syystä tai toisesta ole todellisuudessa kiinni. Ensinnäkin se on hyökkäys minun identiteettiäni vastaan, sitä ihmistä minä itseni näen, sitä ihmistä jonka kanssa minä tässä elän joka hetki ja josta kukaan ei koskaan voi nähdä täydellistä kokonaisuutta (ihan samalla tavalla kuin kenestäkään ihmisestä ei kukaan koskaan voi ymmärtää kaikkea, nähdä kaikkea, kokea kaikkea..) kun en minä itsekään siihen kykene. Se on aivan sama kuvataiteiden kanssa. Siinä on ne kaksi asiaa, joiden kautta minä olen määritellyt itseni koko ikäni - sanokaapa te kuinka hyvältä tuntuu, kun sitä arvostellaan tai sanotaan, ettei se ole totta? Eikö totta ole vain se, mikä itselleen totena näyttäytyy? Eivätkö kaikki ole väärässä, kun puhuvat minusta (tai minä väärässä kun puhun heistä) koska eivät koskaan voi puhua kuin niistä osista jotka tuntevat? Ja eikö määritellessä jotain aina unohdeta jotain muuta, joka tekee määritelmän tyhjäksi? (ajatukset puuroutuu)
Siksi toisekseen koskee vähän se, miten huoletta ihmiset tekevät noita arvioitaan, kykenemättä ymmärtämään sitä, että maailma on erilainen jokaisen ihmisen silmin vain siksi, että se ON erilainen.

Ääääh, huomenna on kai pakko tulla selventämään tämä. Jos vaikka joku muukin ymmärtäisi. :)

Oon tässä katsonut kaikki Taru sormusten herrasta DVD:t laajennettuina versioina sitten perjantain. Englanniksi englannin kielisillä teksteillä. Ovat niin paljon parempia, siksi vain. Sitten alkoi häiritä ne leffassa tehdyt virheet ja oli pakko aloittaa itse kirjakin. En ees tiennyt, että Elrond oikeasti ärsytti mua niin paljon, ennen oon lähinnä vain naureskellut tuolle agentti Smithille. Tällä kertaa teki mieli itkeä. Samaten koski vähän Gimli, varsinkin Kuninkaan paluussa siitä kääpiöstä tuli oikea pelle ja typerys. Urhea kyllä, mutta pääasiassa vain typerä. Se oli siinä olemuksessa, ei suinkaan vuorosanoissa. Ei ulkonäössä, joka oli minusta varsin onnistunut. Vaan siinä olemuksessa. Gimlin piti olla ylväs. Ei ylpeä. Mutta se siitä dissauskesta tältä erää (lähetin RR:llekin jo kiukkuisen sähköpostin missä vuodatin elokuvien surkeat virheet aina castingistä dramaturgiaan ja vääränlaisiin lavasteisiin), koska kaiken kaikkiaan se trilogia on kai elokuvataiteen hienoin.
Tai ehkä mä en vaan oo nähnyt mitään hienoja leffoja.

Voi johtua Rätinämiehestä, tai Taru sormusten herroista, tai H:sta jota näin perjantaina ja joka tuli pari viikkoa sitten takas Englannista, tai Narnia-sarjasta jonka tahtoisin taas lukea, tai Beamish oluesta josta me A:n kanssa puhuttiiin suut vaahdoten, tai yleisestä mielialasta, tai kaikista näistä yhteensä, mutta mulla on koko ajan sellainen olo, että tarttis päästä Englantiin. Tai Irlantiin. Walesiin. Hitto, Skotlantikin hätätilassa kävisi. :) Ikävä jopa niitä hassuja paritaloja joissa on jokainen huone eri väriä ja vessassa on lattiamatto ja puutarha kuhisee rumia tonttuja. Sitä englantia ja niitä ihmisiä. Putiikkeja ja mentaliteettia ja huoh... Tammia ja niitä kolmea hassua järveä. :) Viekää joku mut Englantiin.

Huomenna. Nyt on mentävä taas. Ulos sateeseen.