Vääntäydyin viimein varttia yli kuusi ylös sängystä ja toivon tupakkaa. En ole polttanut sitten parin viikon takaisen Espoon reissun, eikä ikäväkään ole tätä aamua lukuunottamatta ollut mitenkään mainittavaa. Olen yrittänyt keskittyä opiskeluun, selannut monisteita ja tuijottanut ulos ikkunasta (sälekaihtimet on muuten avattu).
Kaikki hommat on yhä ihan levällään, pitäisi saada sitä ja tätä valmiiksi, eikä mikään lopulta valmistu. En enää edes tahtoisi olla täällä, mieluummin lähtisin Italiaan tai ehkä Luxembourgiin. On ikävä Firenzeen ja on ikävä Luxembourgin puistoihin - eikä varaa lähteä kumpaakaan. Ehkä kesemmällä sitten, ajattelen ja surffailen matkatoimistojen sivuilla. Voisin jonottaa viisikin tuntia Uffiziin ja tahtoisin kärsiä Stendhalin tautini. Se onkin ainut tauti jonka tahtoisin. "...I reached the point where one encounters celestial sensations... Everything spoke so vividly to my soul, life drained from me. I walked with the fear of falling..." Jos Caravaggio aiheuttaisikin minussa moisen reaktion ehkä uskoisin, että minussa on sittenkin enemmän hyvää kuin pahaa.
Lueskelin jotain neolittisesta vallankumouksesta ja muistelin lukion historian opettajaa, sitä toista joka kertoi ihastuttavia juttuja, ja muistin taas miksi luenkaan historiaa. Panin monisteet pois ja unohdin taas - sellaista se on. Keität pannun kahvia ja istut alas matskuinesi ja yhtäkkiä homma näyttääkin niin selkeältä. Sitten loppuu kahvi ja teksti monisteissa muuttuu sotkuiseksi ja merkinnät marginaaleissa selittelevät naurettavan yksinkertaisia sanoja, kaikki ajatukset katoavat tai vähintään menettävät merkityksensä. Voi jos löytyisikin joku joka tahtoisi jonottaa Uffinziin minun kanssani.
Minun kirjat, minun paperit ja kynät, minun taide, minun Firenze, minun syndroomani, minun säännöttömyyteni ja säännöllisyyteni, minun kaikki... Levällään tuossa pöydillä ja lattioilla. Olen kitannut kahvia aamu kuudesta ja nyt olen koomassa, ajatukset puuroutuvat. Tekisi mieli kitata jotain aivan muuta. Mutta ei voi. On sitä itsehillintää ja selkärankaa kasvatettava yhden jos toisenkin.

Ei ole vieläkään kuulunut miehestä pihaustakaan, yllättävää tämä yhtäkkinen hiljaisuus. En varmana ota yhteyttä ensin, enenen, sillä se osoittaisi luonteen heikkoutta. Tai ei heikkoutta, ehkä se enemmin paljastaisi, että minulla on oikeasti sitä ikävä, ja että tahdon sen minun elämääni, ja että en siedä yhtään sitä miten kumpikaan meistä ei mahdu toisen elämään, ei sitten mitenkään eikä sitten koskaan. Tragikoomista, miten viiden päivän vaikeneminen aiheuttaa tällaisia vierotusoireita juuri minussa. Itsehän olen sille paasannut suut korvat täyteen ihmisen henkilökohtaista vapautta. ...No jaa, kuka helvetti nyt omia oppejaan täällä muutenkaan noudattaa?

Ei, pakko motivoitua kouluhommiin uudestaan, viikon päästä olisi jo eräs deadline saavutettu. Eikä mitään saatu aikaan. Vieläkään.

Beckett