Pistin K:lle viestin, että voitaisiinko puhua. Sillä on varmaan vähän kiire, joten vastausta ei ole vielä tullut. E:kään ei ole vastanut viestiin, eikä soittoon. H oli kyllä kiinnostunut kuulemaan koulustani. Samaten lauma opettajia ja tutoreita - ainakin luulen. Sain aamulla varmaan seitsemän tai enemmän puhelinsoittoa tunnin sisään. En tunnistanut numeroita, joten en voinut vastata.
No joo, tarvitseeko olla paniikkihäiriöinen ja mielenvikainen... Valitettavasti vastaus on että tarvitsee, ja vaikkei tarvitsisi niin olisin kai silti.

Mä olen inhonnut itseäni tänään niin etten ikinä ennen. Käsittämätöntä. Olenhan minä aina ollut lusmu ja väistellyt vastuuta, ja uskotellut itselleni juttuja ja työntänyt paskat asiat pois mielestä. Ollut huoleton ja levittänyt sanomaa muillekin. Sanonut, että pidän itsestäni kuulkaa juuri tälläisena ja ne huonotkin puolet - no mitäs niistä, kuuluvat luonteeseen, kyllä minä kasvaessa kehityn.
Uskovatkin vielä. Onnittelevat iloisesti elämänasenteesta. RR:kin sanoi kahdehtivansa minun Disneylandiäni, sitä että pystyn olemaan irti todellisuudesta. ...Wau mikä meriitti, ihan hämmennyn. Olen niin lahjakas, laotkaa vaan kaikki jalkojeni juureen juu, ihastelkaa ja kunnioittakaa Lahjakkuutta kun sitä näette...
Hitto mitä ajatuksenkulkua aikuisilta ihmisiltä saakaan joskus kuulla!

Mutta asiasta takaisin sukkaan; mitämäteenmitämäteenmitämitämitä....? Voi apua. :S