"...en pitänyt hänen pitkään jatkunutta petostaan enää salaperäisenä, pidin sitä vain surkeana sekoituksena sokeutta, ahdinkoa ja pelkuruutta. Tiesin mitä hänen päässään tapahtui niiden pitkien tyhjien tuntien aikana, jotka hän vietti teiden levähdyspaikoilla tai kahviloiden pysäköintialueilla; olin saanut sen selville omalla tavallani, eikä se enää kuulunut minulle. Mutta tiedänkö minä mitä hänen sydämessään tapahtuu nyt, niinä yön tunteina, jotka hän valvoo rukoillakseen?
...Olen varma, ettei hän ilveilemuiden kustannuksella, mutta eikö hänessä oleva valehtelija ilveile? -- kun varmuus siitä, että häntä rakastetaan kaikesta huolimatta, saa ilon kyyneleet virtaamaan hänen poskilleen, eikö juuri silloin sielun vihollinen taas kerran harhauta häntä?"

(Emmanuel Carrere 1999, suom. Oy Like Kustannus, 2000)