Ahistaa. Ahistaaahistaaahistaaahistaaahistaaahistaaahistaa, voisinko selvemmin sanoa... Ahdistaa.
Mulla ei ole mitään suuntaa, ei mitään intohimoja, ei mitään suuria rakkauksia, mä en ole valmis tekemään duunia, mä en ole valmis olemaan hyödyllinen, kannattava, itsenäinen enkä reipas. Mä en jaksa tehdä mitään mitä pitäisi, mä en ymmärrä miksi pitäisi koska ja miten, mä en saa itsestäni mitään irti, minussa ei ole mitään mistä irrottaa. Ei ole mielenkiinnonkohteita, ei tarpeeksi suuria ainakaan, ei ole mitään muuta kuin naivin romanttisia käsityksiä,  itseinhoa, puistatuksia, itsesääliä, naurettavia tekosyitä, kyllästymistä sekä muita valinnaisia negaatioita ja inhon tunteita. Ei ole rahaa, ei ole mitään todellisia ihmissuhteita, ne ystävät joita on eivät ymmärrä ja vaikka ymmärtäisivätkin niin eivät kovin usein. En hallitse mitään mitä pitäisi, hämmennyn koulussa kun ihmiset puhuvat asioista joista en ymmärrä, en jaksa ottaa asioista selvää, en viitsi, suoraan sanoen en välitä.
Priorisointini on hukassa pahemmanlaatuisesti, humanistinen ihmiskäsitys vääntäytynyt, epätodellinen ja naurettava. Koen olevani parempi kuin muut, vaikka en sitä kenellekään myönnä, en edes itselleni, koska olen pelkuri enkä uskalla katsoa itseäni silmiin, sillä tiedän etten pitäisi siitä mitä näen. Itseasiassa mitä saattaisin nähdä aiheuttaisi vain lisää pyörrytystä, oksetusta, inhoa ja muuta vastenmielistä. Pakoilen ihmisiä joita en halua tavata, sillä he sanoisivat totuuden kiertelemättä, en uskalla avata puhelinta sillä ajatus siitä kuka saattaisi soittaa ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa ihan todella. Vihaan itseäni monesta syystä, ennen kaikkea siksi etten osaa elää todellisuudessa, vaikka minulla ei ole varaa asua disneylandissa, ei oikeastaan edes väliaikaisesti lomilla. Ei ole tunteita, ja jos onkin ne ovat väärin; ei ole haluja ja jos onkin ne ovat sairaita.
Olen valmis uhraamaan ystäviäni, tappelemaan häikäilettömästi sukulaisteni kanssa, en tarvitse ketään paitsi itseäni, en ole tarpeeksi älykäs, en suinkaan en, enkä mitään muuta kuin ahdistunut, epätietoinen/toivoinen/varma keskinkertaisuus - ja useimmiten alitan senkin riman sillä en viitsi nähdä vaivaa ylittääkseni sen. Muutan yksinkertaisuudet monimutkaisiksi, hämmennän asioita joita ei tarvitsisi, monimutkaisuudet mustavalkoistan, unohtelen faktoja, en osaa yhdistellä niitä, en osaa ajatella analyyttisesti, en missään nimessä millään muullakaan tavalla. En osaa perustella ajatuksiani rationaalisesti, en ymmärrettävästi, en mitenkään muuten kuin käärimällä kaiken sarkasmin tylyyn kääröön. En huomaa muiden ironiaa kun se koskee itseäni, en osaa muuta kuin leikata itseni irti kaikesta, en koe tarvetta olla mitään muuta kuin valtava Valhe, sillä kaikessa jännittävyydessään se on ainut, mikä voisi tehdä elämästä elämisen arvoisen. En osaa muuttaa valhetta todeksi, sillä en uskalla.
Mutta ennen kaikkea olen ahdistavan lamaantunut sen tosiasian edessä, ettei mikään oikeasti tunnu miltään.